Dar restaurant reviews reviewed

If you’re looking for an exhilarating read in the Tanzanian capital Dar Es Salaam, check out the restaurant reviews in the Sunday Citizen newspaper. Here’s a taster of these lively descriptions of culinary experiences:

Dar Alive/Cine Club reviewed by Sophia Said

“… I had to ask for the menu but, Oh my God! It was the same set up as at Samaki Samaki where I went last week. It was choosing your meal from a list on a blackboard, written with chalk! Instead of laughing, I told myself that may be it was a new style and I was the one who was “old fashioned!” I read the menu very carefully and finally fell for to Tandoor Chicken, which costs Sh9,000. Hee, hee it was mouth-wetting chicken, very delicious and tasty too.”

The Silver Spoon reviewed by Elizabeth Tungaraza

“… After ten minutes, our food was on the table with its mouth-watering aroma. In flight parlance, the flight was excellent but the landing terrible. I don’t know why most chefs think they know best what customers want to eat.  The prawns were so chilli such that the meal was to some extent, a punishment. But giving it a second thought, it was all the fought of the rude waitress. If she knew her job, she should have cautioned us that anything masala is usually served hot and whether that is what we wanted. The rice was quite good and sprinkled with fried onions, carrots and green pepper. While eating, the manager came again asking if we needed anything. At least he showed some concern but only God knows how devilish workers could be.”

Chef’s Pride, anonymously reviewed:

“The decor, though not too exotic, does the trick and makes one feel cozy and comfortable, in a lively sort of way.  It is not the type of coziness that makes you want to cuddle up for a romantic escapade, but rather it’s a lively cozy feeling that comes when one rest for a good two hours at the end of a busy midweek day. In the Chef’s Pride, I believe, this kind of feeling comes from the mixture of what looks like mahogany furnishing, blended with orange wall paint and yellow lights, as well as a few but effective trees thrown in for the natural look. Taking a glass of cold refreshing pineapple juice before taking my meaty cocktail helped cement this mood in me. … All in all, my dining experience at Chef’s Pride was pleasant with good service and an interestingly mixed racial crowd.”

For more real-life restaurant reviews, check out the next Sunday Citizen.

Dar Es Salaam – Hiekan talo

Tansanian paakaupungin nimi viittaa rauhan tyyssijaan ja silta kaupunki vaikuttaakin. Vanhassa kaupungissa on satamakaupungin tunnelmaa, 1930-luvun rakennuskantaa, katukauppaa ja hiekkapilvia.

Puut ja pensaat kukkii kuivuudesta huolimatta. Korpit syokyaa palmujen latvojen uumenissa apinoiden tapaan. Saamani varoitus palmujen alle parkkaamisesta osoittautui aiheelliseksi, silla puu jonka alla hetkea aiemmin istuksin barcalaisen tyton kanssa, menetti muutaman minuutin paasta yhden oksansa rysahtaen.

Darin katukuvassa nakyy jotain mulle tuttua ja paikallisille uutta nimittain autoriksoja. Inkkarivalmistaja Bahaj on tehnyt diilin paikallisen inflaatio(?)ministerion kanssa julkisen liikenteen helpottamisesta riksavoimin.  Liikenne hoituu muutoin yksityismaastureiden ohella dalla-dallojen (viittaa dollariin) eli Kiinasta tuotujen minibussien voimin.

Ajopeleista huolimatta tinkauskulttuuri Darissa ei kuitenkaan ole intialainen ja riksakuskin nimeama viimeinen bei (hinta) myos jaa viimeiseksi. Mittareita tai muuta inkkarityyppista koristerekvisiittaa ei tansanialaisriksoista ainakaan viela loydy. Takseihin verrattuna riksat on puolet edukkaampia ja niiden natural a/c peittoaa kuumat ja tunkkaiset taksikyydit. Paateiden varsilla voi bongailla lukuisten taimitarhojen tarjontaa, pikkukauppojen valikoimaa ja rakenteilla olevia massivisia ostareita.

Top 3 spam mail titles

1. “We prepared your beer” from Aldo

2. “Creative freak online” from Augustus

3. “All you need is a blue pilule” from Isaiah Atkins (…and i thought it was love!)

Ilmastonmuutosmasennus. Nyt.

  Rovaniemi: Maanantaina -19, tiistaina +2 -qué pasa?

Ja mistäköhän nämä lämpötilanvaihtelut johtuvat?

Hmm, hmm, lieneekö kyse maapallon vaihdevuosista, kuten “viisaat” miehet väittävät vai elämmekö sitä kauan julistettua lopun aikaa, kiitos teollisen nousukauden?

Kaamos ei Rovaniemellä masenna; harmaanruskea loska, vesisade ja tappoliukas keli tammikuussa sitäkin enemmän. Mitä vaihtoehtoja jää paitsi kotiin käpertyminen? Ainakaan ei tarvi juuri mökkiä lämmittää, eikä sitä uutta moottorikelkkatehdasta rakentaa. Missä niitä kelkkoja käytetään, sisätiloissako? Ulkoa on ainakin turha lunta etsiä.

Eikö nyt viimeistään pitäisi jokaisen turhaan lentokoneessa, moottorikelkassa tai urpomaasturissa istuvan tuntea pisto perslihassaan ja tajuta, ettei välineellinen liikkuminen auta asiaa, kuten ei poliitikkojen mumina kiinalaisten hiilivoimaloistakaan. P.S. Kävelevät shoppaajat, turha osoitella sormella. Lähes kaikki mitä ostatte on valmistettu kyseenalaisin keinoin tuotetulla energialla ja kuljetettu kaukaa -mitenköhän?

Helsingin Sanomien kuukausiliite: Yli puolet pelkkää mainontaa

Nyt pistetään HS:n tilaajia todella halvalla. Kuukausiliite on kyseenalainen lisäarvo, kun viimeisimmän julkaisun 88 sivusta on reilut 23 omistettu mainoksille (mm. 8 sivua automainontaa lehden joukkoliikennemyönteistä kirjoittelua “tukien”) ja 30 HS:n omien kuvaajien kritiikittömään nostamiseen (mukaan lukien etukansi, jonka mukaan tarjolla on “vuoden parhaat kuvat”, tosin mainitsematta että kyseessä ei ole mikään puolueeton tai universaali ranking). Näin ollen yli 50 sivua ko. julkaisun sisällöstä on promootiomateriaalia.

Oh-hoh. Tätäkö on Suomen huippujournalismi?

Kaiken lisäksi tilaajat kustantavat tämän  neliväririemun, joka ei edusta tai edistä mitään kestävää. Lupaava alku uutisvuodelle!

Jenkkiläisen sitcom-kulttuurin vaikutus yleisökäyttäytymiseen?/ Forced to laugh? – The impact of the “sitcom culture” on the audience

Nyt on siis vaan pakko nauraa. Kärjistetysti: elokuva- ja teatterikatsominen oli erilaista vielä 1990-luvun alussa. Ei ollut pakko nauraa, jos ei naurattanut. Ei etsitty komiikkaa ja “hauskuutta” väkisin sieltä missä sitä ei ollut. Sitten tuli stand-up-komedia, tv:n naurusarjat ja kaveripiirin pakkonaurattaminen väkinäisen humoristisilla anekdooteilla.

Tottuminen valmiiseen medianauruun, joka opastaa oikeassa kohdassa mukana nauramiseen on muuttanut yleisökäyttäytymistä. Se on niin helppoa kun ei enää tarvi ajatella itse. Mutta pakkonauramisella on seurauksensa. Tuntuu, että kaikkeen voi suhtautua vitsinä ja suhtaudutaankin -miksi?

Hermostuttaako vakavien asioiden kohtaaminen niin paljon; onko vaikeat asiat niin epämukavia, että ei osata reagoida tai suhtautua kuin nauramalla? Vai onko se ainoa tapamme kommunikoida ja luoda yhteisöllisyyttä väkisin? Luonnollinen, spontaani nauru on nykyään sen verran harvassa, että se pysähdyttää kun sen kuulee.

The impact of the “sitcom culture” on the audience?

People now need to be told and shown when to laugh. Preferably at regular intervals. Going to the theatre is not what it used to be. Back in the days there would be no laughter when there was nothing to laugh about. Then came the sitcom and stand-up comedy boom and now people laugh at funerals if they’re told to.
Why can’t we judge for ourselves anymore? Why can’t more of us react silently, close our eyes, listen, let a tear roll down our cheeks -anything but the annoying sound of forced fake laughter? Does theatre about serious issues make people feel so uncomfortable that the only reaction they have is laughter? Is laughing the only way people have left for dealing with “cultural experiences”? Is this the impact of endless entertainment? Does everyone really yearn for escape from the realities of their everyday lives through comedy and trying to look for amusement in everything?

Can we please stop laughing out of necessity, force, obligation and just be present unpretentiously, as we are.

The new hairstyle of Ukraine’s future prime minister considered breaking news in Helsingin Sanomat

On Saturdays Helsingin Sanomat, the (scarily) most influential newspaper in Finland, published in the capital (Helsinki aka the navel Helsingin Sanomat contemplates) reports global news from along the week. On December 1st the selection of global news featured Ukraine’s new government and Ukraine’s future prime minister Yulia Tymoshenko (“interestingly” spelled Julija Tymošenko in the article).

And what’s the main point made about the future prime minister of Ukraine? A photo of said minister with a caption commenting the change of her hairdo. In comparison there’s a story about Australia’s new prime minister Kevin Rudd. Do we see a photo of him with a caption saying Australia’s new PM combed his hair the other way or whatever else irrelevant fluff? No we don’t. Just wondering how much of this is related to reporting about a woman versus a man. Material for a study in critical thinking, once again…

And it is a woman indeed who compiled these news – way to go sister! May your male gods bring you more tidings to report from days of yore aka the Paleolithic period. As if the world wasn’t full of actually interesting and relevant news that would also make reasonable photo captions.

Auroville – a bizarre galaxy in India

Auroville is the name of a collective originally consisting of people from 124 nations. The collective is free in spirit, though it renounces all religion. Auroville is physically located near Pondicherry and the Eastern coast of India. Established in 1968 and named after a philosophical Indian man called Sri Aurobindo, the stated purpose of Auroville is “to realise human unity”. The geographical heart of the collective is a banyan tree next to which a space age non-temple named Matrimandir (mandir meaning temple in hindi -yes, a bit of a terminological clash there..) has been constructed. The sketches for the building were made by the mysterious Mother, a French woman who was the driving force behind the founding of Auroville. Architectural/structural suggestions based on these sketches were made by a group of architects led by architect Roger Anger.

The architectural plan that was selected reflects magnificently the innovativeness of the late 1960s’ design that knew no boundaries. The globe-shaped cylinder is covered with satellite-like gold plates which gives it the air of a tv station in outer space. Though renouncing all religion and religious activities, meetings of some sort are held both inside the space station and on the rows of tiled steps outside where outsiders are allowed to take photos of each other against this bizarre backdrop.

Despite heaps of prejudiced sarcastic scepticism, there is something magical and moving about Auroville once you get there. It is a peaceful place and the efforts made there to preserve the forest type known as Tropical dry evergreen forest are welcome as is the dedication to organic farming in the area.

Luontohavaintoja Rovaniemellä

Näin kauniina syksyisenä aamupäivänä silmään osui jotain punaista muuten ruskankeltaisin lehdin loistavalla koivunoksalla. Yläilmoissa oli pala kärpässientä vakaasti oksalle aseteltuna, varmaankin puissa pyörivien pikkulintujen toimesta.

Bongarit ja lintujen ystävät huomio! Lintujen trippailu ja sieniriippuvuus saattaa olla tulevaisuudessa merkittävä ongelma Suomen urbaanissa Lapissa! :D

IntiAnu-kirja työn alla: Paluu Intiaan!

25. heinäkuuta:

Eilen lähetettiin viimeinen raporttini täältä Intiasta tällä erää. IntiAnu-raportit on kuunneltavissa verkossa YLE:n Radiosoittimen kautta, linkki soittimeen loytyy YleX:n etusivun oikeasta ala-laidasta.

Tällä hetkellä tutkimustyo UNICEFille ja tyon alla oleva loppuraportti peruskouluista Tsunami-alueella vie lähes kaiken ajan, joten IntiAnu-blogipäivitykset odottavat vielä parisen viikkoa. Sitten lisää!!!

28.kesäkuuta:

IntiAnu-raporteille tulee jatkoa 3.7. klo 9:40 alkaen, neljä semisensuroitua juttua YleX Aamussa! Pidemmät kirjalliset versiot luettavissa täällä lähetysten jälkeen.

5. kesäkuuta:

Paluu Intiaan 2,5 vuoden tauon jälkeen on nyt hikistä todellisuutta! Helsinki-Vantaalta pääsee nyt suoraan Delhiin ja kahta toisistaan kauempana olevaa lentokenttäskeneä ei voi juuri kuvitella! Heti kentällä iski kaikki tutut Intia-efektit: Windows-virheilmotus saapuvia lentoja listaavalla tv-ruudulla, imppaamiseen kutsuva saasteenhaju ja markkinahulina. Liikenne on yhtä sekopäistä kuin aina; kaistaviivoja ylitellään ihan samaan sik-sak-suhaustyyliin sillä tärkeintähän on päästä muiden edelle, ei päästä perille hengissä! Turvavyö takapenkiltä löytyy, muttei sen vastapalaa! :D Takaikkunalta löytyi myös punjabilainen lehti vuodelta 2064… Back to the future!

Miehet kaivelee edelleen haaraväliään, inkkaripuvut on värikkäitä ja ruoka maailman parasta! Etelä-Delhin New Friend’s Colony -marketilta löytyi ilokseni vielä tuttuja. Sekatavarakaupan veljeksistä toinen, joka oli surumielisen oloinen. Apeahko oli myös Ego Cafe:n tarjoilija Sanju, joka hämmentyi ja ilahtui jälleennäkemisestä niin paljon, että kysyi olenko jo naimisissa vasta 20 minuutin viiveellä. Ois sulhasta tarjolla kuulemma, pyysi palaamaan asiaan, kun naimakauppani ajankohtaistuu.

Taustaa:

Aloitin sekopäisten IntiAnu-radioraporttien tekemisen YleX-kanavalle marraskuussa 2003, kaksi kuukautta Intian pääkaupungissa New Delhissä asuttuani. Jatkoin viikottaista raportointia syyskuun 2004 loppuun saakka tehden neljä lisäraporttia Delhissä tammikuussa 2005 vieraillessani. Näiden käsikirjoitusten pohjalta sain idean kirjoittaa kirjan Intiassa kokemastani ja näkemästäni.

Aloitin IntiAnu-kirjaprojektin kasaamalla yhteen kaikki ohjelmarungot ja eri muodoissa ja vaiheissa olevat raporttikäsikirjoitukset. Näistä paperilappusilla, muistikirjoissa, sähköpostilaatikossani ja tekstitiedostoina olevista materiaaleista aloin muokata kirjamaista kokonaisuutta.

“Kirja kirjoitetaan sana kerrallaan” on joku sanonut. Tämä ajatus mielessäni yritän tsempata itseäni työntekoon. Keskittymiskyvyn puute ja kirjoittamistyön hidas eteneminen ja vähäiset päivittäiset tulokset/saavutukset tekevät kirjan kirjoittamisesta raskaan prosessin. Keväällä aloittamani materiaalin koosto keskeytyi kun tulin Bs Airesiin heinäkuun lopulla ja vasta nyt joulukuun alussa pääsin takaisin kiinni kirjoitustyöhön. Vaikka kirjoittaminen on osa jokapäiväistä elämääni ja itselleni luontainen ilmaisutapa on kirjoitusprojektin toteuttaminen välillä jopa vastenmielistä pakottavuutensa vuoksi. Koska eteneminen on hidasta, vaatii työ pitkäjänteisyyttä, kurillisuutta ja tuntikausia tietokoneen äärellä istumista. Epäusko omiin kykyihin ja koko kirjaprojektiin sekä oman kirjallisen ilmaisun väistämätön epätäydellisyys tekevät prosessista henkisesti raskaan ja koettelevan. Se on voi voi :P

PS. Kuva on lavastettu.